Sunnuntai, Arabian kauppakeskus.
Tapaat hänet kauppareissulla. Jonotat kassalle kolme, hän jonottaa kassalle neljä. Hän on vain muutaman askeleen päässä, hieman sinua edellä, mutta tunnet silti syvällä sydämesi ytimessä tuosta harmaahupparisesta miehestä säteilevän vanhurskauden. Tuijotat seesteisen hahmon huppupäistä sivuprofiilia niin kiinteästi, että hoksaat kaivaa käteisen esille vasta, kun kassatäti toteaa ynseästi: "Kahdeksan kolmekymmentä".
Hakeudut puoliksi huomaamatta ja puoliksi suunnitellusti pakkaamaan ostoksia reppuun niin, että olet mahdollisimman lähellä tuota iankaikkisen vetovoimaista miestä. Hän pakkaa samalla omia ostoksiaan. Käännyt vaivihkaa tirkistelemään olkasi yli, ikään kuin varmistaaksesi, että sydämesi on oikeassa. Yhtäkkiä kohtaat hänen lempeän katseensa – kylmät ja kuumat väristykset kiirivät kantapäistäsi aina päälakesi huipulle. Tunnet kyynelten kohoavan silmiisi kylpiessäsi hänen armossaan. Tiedät olleesi oikeassa. Hän on Jeesus.
"Jenna... lapseni", Jeesus toteaa äänellään, joka on taivaallisella bassolla hehkuva sekoitus silkkiä ja soraa. Käsivartesi valahtavat saman tien sivuille, ja meinaat pudottaa savutofun kädestäsi. Saat sen kiinni viime hetkellä, epäröiden, näkikö Jeesus. Kuitenkin katsahtaessasi taas hänen silmiinsä tunnet niin taivaallisen rauhan hoitavan sieluasi, että tiedät hänen armonsa ulottuvan yli kaikkien epävarmuuksien, ja ylitsevuotava helpotus ja rakkaus korvaa hermostuneisuuden.
"Jenna... lapseni", Jeesus sanoo jälleen. Ei käskevästi, ei ylimielisesti. Ei kuten kuningas alamaiselleen tai vanhempi lapselleen. Hän vain toteaa sen yhtä luonnollisesti kuin puro soljuu tai aurinko lämmittää välittäen sellaista tunnetta, joka kertoo jumalallisesta itsensä ja muiden hyväksymisestä.
Työnnät viimeisetkin ostoksesi kiireen vilkkaa reppuun ja lähdet seuraamaan paimentasi kohti omaa asuntoasi – sillä sen lisäksi, että Jeesus tietää sydämesi salat, hän tietää myös osoitteesi. Ilmassa leijuu pehmeä sateenjälkeinen tuoksu, ja kostea asfaltti alkaa olla auringonpaisteesta jo osin kuiva. Huomaat, että kävellessään Jeesus ei pyri karttamaan asfaltin märkiä laikkuja, jotka voisivat kastella jalat ikävästi, vaan hän astelee varmasti eteenpäin kuin johdattaen sinua kohti luvattua maata – samalla hymyillen seesteisen hyväksyvästi, kun kerrot omista huolistasi, tärkeinä pitämistäsi asioista ja teet ympäristöstä huomioita. Kävelymatka ei tunnu puristavalta kohtaamiselta uuden ihmisen kanssa vaan siltä kuin olisit tullut vihdoin kotiin. Jeesukselle on helppo puhua, Jeesuksen kanssa on helppo nauraa.
Saavutte yhdessä asuntoon. Huokaat tyytyväisenä, kun huomaat kämppiksesi lähteneen viikonlopuksi Porvooseen, sillä sinusta tuntuu, että haluat Jeesuksen täysin itsellesi. On toki syntiä olla itsekäs, mutta et pysty vastustamaan ajatusta nähdä, mitä tuon rennosti avautuvan harmaan hupparin alta paljastuu.
Alatte yhdessä tuumin tekemään ruokaa, sillä molemmilla on sudennälkä. Vaikka Jeesus onkin Kaikkivaltiaan poika, hän on myös ihminen ja nälkää kokeva. Lataatte ostokset pöydälle. Huomaat, että myös Jeesus on ostanut savutofun. Teillä on siis wokkitarpeiden sekä salaattiaineksien lisäksi viisi leipää ja kaksi savutofua. Jeesus hymähtää: "Ei varmasti tarvitse ihmeitä, että nämä riittävät". Tunnet hersyvän naurun kuplivan pinnalle, kun ilakoitte yhdessä Jeesuksen kanssa – maustekasvien asuttamassa keittiössä kaikuvat enkelten kellot ja torvisoitto.
[jatkuu tarinassa Ylösnousemus]
