- Näin se ei ainakaan onnistu, ajattelin kun jo varmaan kuudennen kerran yritin kertoa tunteistani ihastukselleni. Hän vaikutti ihanan luonnonläheiseltä ja iloiselta nuorelta naiselta lounasravintolan kassahenkilö-kokkina. Olin silmäillyt häntä siitä asti, kun ensimmäistä kertaa puoli vuotta aiemmin astuin ruokapaikkaan sisään. Jo muutamassa viikossa kiinnitin naiseen huomiota hänen hymyillessä ihanaa silmälasipäistä hymyään tervehdyksenä minulle. Omasta kasvojeni ilmeestä en oikein ollut varma yli kymmenen vuoden yksinäisyyden jälkeen. Optimistisesti ajateltuna toivoin kasvoiltani löytyvän jonkin verran hymynkaretta tai vastaavaa.
Lähestyin ravintolan linjaa tavanomaisen työpäivän vaatetuksessa: matalat kengät, farkut, toppatakki ja pipo. Katseeni etsi heti kohdettaan. Nainen saapui tiskille vielä kävellessäni tiskiä kohti.
- Terve! sanoin naiselle, johon olin suoraan sanottuna lätkässä. Ja olin ylpeä itsestäni uskaltaessani sanoa edes yhden sanan. Toisaalta tunsin riittämättömyyttä ja häpeää. Tiesin, että tämä pirullinen päänsisäinen muuri rajoitti elämääni valtavasti. Voi, kun siitä olisikin päässyt eroon. Tervehdittyäni naista käänsin heti katseeni pois naisen kasvoista, vaikka olisin halunnut katsoa häntä syvälle silmiin.
- Voisin ottaa lihapullat ja perunat, sain sanottua samalla kun onnistuin keräämään rohkeuden luodakseni lyhyen silmäyksen naisen kasvoihin.
- Voin maksaa lounassetelillä.
- Joo! nainen vastasi laulavalla äänellään hymyillen. Muutaman kymmenen paikan ravintolassa ei sillä hetkellä ollut muita asiakkaita ja keittiöesihenkilökään ei näyttänyt olevan paikalla.
- Nyt teen sen, ajattelin. Olin kirjoittanut toimistolla muistilapun. Siinä luki: ”Hei! Haluaisin tutustua sinuun, vaikutat todella kivalta. Terveisin Mikko Sivuniemi, P. 0460 4023 480”. Koko ateria oli kasattuna tarjottimellani. Ojentaessani lounasseteliä naiselle, pujotin toisen käteni takkini taskuun, jossa muistilappu oli. Tunsin lapun kädelläni ja nostin käteni pois taskusta lappu kourassani.
- Kiitos! sanoin naiselle samalla kun astuin tiskiltä pois, ja suuntasin pöytään. Soimasin itseäni mielessäni, ja musertava, lähes itkuinen palantunne nousi kurkkuuni. En saanut annettua tuota lappua ihanalle essupukuiselle rillipäälle. Vilkaisin hieman kädessäni rypistynyttä lappua ja työnsin sen takaisin taskuuni, asetin takkini selkänojalle ja istuin alas. Minusta ei ollut yhtään mihinkään. Söin ateriani kuitenkin hyvällä ruokahalulla ja suuntasin takaisin työpaikalleni loppupäivän mennessä alakulon ja surun kanssa sinnitellen.
Meni viikko ja meni kuukausi. Minulla oli aina lappu taskussani, mutta jätin aina tilaisuuden käyttämättä. Menin syömään, kohtasin aurinkoisen hymyn, hipelöin lappua, soimasin itseäni. Kunnes tuli eräs talvinen ja tuulinen päivä. Ravintolan henkilökuntaan kuului kaksi naista: noin viisikymppinen keittiöesihenkilö sekä ihastukseni – ihana, upea alle kolmekymppinen nainen. Saavuin tiskille ja katselin senpäiväistä ruokalistaa. En saanut tehtyä päätöstä ruokalajista, kun huomasin Rillipään olevan osittain tiskille näkyvässä keittiössä. Hänkin huomasi minut ja hänen kasvonsa levisivät valloittavaan hymyyn. Sitten hän kääntyi sivuttain ja kurotteli ilmeisesti paistinpannua kattotelineestä. Tunsin värähdyksen nähdessäni hänen uskomattoman muodokkaan ja taideteosmaisen peppunsa pyöreyden kurottelun johdosta ihonmyötäisesti kiristyviä vaatteitaan vasten. Hänen reitensä olivat kiinteät ja kaarevat. Hetki kesti varmaan alle kaksi sekuntia kääntäessäni katseeni pikapuolin tarjottimeeni. Pian Rillipää tuli tiskille tervehtien jälleen ihanasti hymyillen. Minulla oli sisuskalut sekaisin. Sain juuri ja juuri kakistelematta kerrottua, mitä ruokaa ottaisin. Menin pöytään syömään ateriaani ja itkin omaa surkeuttani mielessäni. Ravintola oli silloinkin hiljainen eikä siellä ollut muita kuin minä ja Rillipää. Eikä minulla ollut rohkeutta tehdä mitään tutustuakseni naiseen.
Keittiönaiset tunsivat jo minut jokaisella kerralla käydessäni lähes päivittäin syömässä. Minulla oli vehnäallergia, joten sitä ei ruoassa saanut olla lainkaan. Tämän olin saanut myös kerrottua. Ylipäätään onnistuin vaihtamaan muutaman sanan aina silloin tällöin, mutta jos kyse oli ihmiseen tutustumisesta, oli se tekemätön paikka. Keittiönaiset osasivat jo kysymättä ehdottaa vehnätöntä vaihtoehtoa. Oli myös päiviä, jolloin tiskistä ei löytynyt suoraan sellaista ateriaa. Tällöin kävi niin, että vuorossa ollut lämmitti minulle oman annoksen aiemmin valmistetusta ruoasta. Näin kävi myös sinä päivänä, kun Rillipää oli vuorossa. Ilmeisesti kävin aina sopivan myöhään lounasaikana syömässä, kun taaskaan ravintolassa ei ollut muita kuin minä ja Rillipää. Hommat etenivät tavanomaiseen tapaansa: minä tulin lappu taskussa, kohtasin kauniin hymyn, maksoin. Nyt odotin ruoka-annosta tiskillä, mutta Rillipää sanoi:
- Mee vaan istumaan, mä tuon annoksen sulle pöytään! Menin istumaan, mutta tunsin hieman häpeää, koska noin ihana nainen joutui minua palvelemaan. Toisaalta tunsin kuitenkin hienoista kiihtymystä noin ihanan naisen tarjoillessa minulle, pelokkaalle pojalle.
Aloittelin ateriointia salaatilla, ja ryyppäilin pikkuisia vesihörppyjä lasista väliin. Olin ikkunapöydässä. Ravintola sijaitsi pikkukaupungin keskustassa, joten paikalta oli kiva katsella kadun liikennettä. Katua reunustavien koivujen oksilla hyppeli variksia ja välillä harakat tulivat varisten omimien oksien lähelle. Pientä rähäkkäähän siitä syntyi, vaikkakaan selvää voittajaa ja ykköstä ei selvinnyt. Välillä katua kulki hitaasti ja vakavasti vanhoja miehiä. Vaikka olin todella ihastunut Rillipäähän, en voinut olla tsekkaamatta ohikulkevia naisia. Joka kerran tunsin pientä sykähtelyä kiinteiden takapuolten ja jalkojen keinuessa joustavasti ohi metrin päässä ikkunan toisella puolella. Kiinnitin huomiota varsinkin keinuviin periin, sillä olin lukenut sellaisten naisten saavan helposti orgasmin. Voi kunpa tuollaista pääsisi joskus hieromaan, rakastelemaan ja läpsimään. Pääsisin hyväilemään naisen niskaa, selkää ja peppua, imemään hänen klitoristaan. Saattamaan hänet kaarelle nautinnosta.
Havahduin, kun Rillipää oli lähes saavuttanut pöytäni. Hän kantoi tarjotinta toisella kädellään kasvojensa levitessä hymyyn.
- Olepa hyvä! hän virkkoi. Kiitin, mutta yhtaikaa tunsin raskasta harmitusta, kun en saanut sanottua hänelle mitään muuta. Lappu oli taskussa, mitään hyötyä siitä ei siellä ollut. Rillipää kääntyi sutjakasti ympäri suunnatessaan takaisin keittiötä kohti. Sain rohkeutta sen verran, että uskalsin vilkaista hänen peräänsä. Eikä jonkinlainen pakahtuminen ollut kaukana. En voinut käsittää, miten kukaan voi olla noin kuuma ja ylitse valuvan seksikäs: hänen kiinteä ja pyöreä peppunsa keinui ja askeleet olivat rivakan joustavia. Samalla käänsin katseen äkkiä tarjottimeeni. Niin siinä kävi, jälleen. Olin niin surkea ihminen, ettei surkeampaa löytyisi.
Olin kuitenkin toiveikas, ainakin uskoessani Rillipään iloisuuden olevan muutakin kuin pelkkää hyvää asiakaspalvelua. Vaikutti, että hän oli aidosti iloinen nähdessään minut. Toivoin voivani vastata kunnolla hänen hymyynsä. Uskaltaminen olikin sitten ihan eri juttu. Niin kuitenkin kävi muutaman kerran, että hymyilin hänelle. Siihen vaadittiin jotakin poikkeavaa, jotakin distraktiota. Niin kävi esimerkiksi silloin, kun katselin ajatuksissani ruokalistaa ja Rillipää tuli yllättäen tiskille. Hymyilin hänelle. Ihan kuin psyykkinen muurini olisi ollut hetkellisesti off-tilassa. Silloin tuntui kuin hän olisi hymyillyt entistä ihanammin. Rintani valtasi samalla jonkinmoinen pakokauhun tunne ja minun oli käännettävä katseeni äkkiä ruokalistaan. Sain sanottua, mitä ruokaa halusin ja loppu meni kuten meni: syömään ja töihin itkemään olemassaoloani.
Työpaikallani tuli ongelmia kannattavuuden kanssa ja yritys ajautui konkurssiin. Tämän vuoksi minäkin sain lopputilin. Muutin pois paikkakunnalta enkä ole nähnyt Rillipäätä enää. Tätä nykyä, noin kolme vuotta myöhemmin olen naisrintamalla edelleen tuo sama ujo, pelokas ja arka, nyt 30-vuotias pikkupoika. Ainoa seksikokemukseni on 7-vuotiaana Elisabet-nimisen samanikäisen tytön yksi pusu poskelle. Elämääni on kuulunut kaikkiaan neljä naista, joista nolla suhdetta. Kaikkiin olen ollut aivan lätkässä, yhdenkään kanssa en ole pystynyt tutustumaan ja puhumaan muutamaa sanaa enempää. Mutta nyt olen ajatellut Rillipäätä usein. Onkohan hän yhä siellä töissä ihanine hymyineen? Voisikohan häntä vielä pyytää treffeille? Miksi en tehnyt mitään silloin?
Kyllä elämä kantaa – sanonta, jonka moni tietää. Uskon, että jotain täytyy kuitenkin edes yrittää. En voi kuitenkaan kritisoida itseäni yrityksen puutteesta Rillipään kanssa. En vain uskaltanut. Muutettuani toiselle paikkakunnalle, en missään vaiheessa unohtanut Rillipäätä. Ajattelen, että siellä hän yhä tekee työtään lounasbuffalla muutaman kymmenen kilometrin päässä. Katson silloin kirjoittamaani lappua. Siinä se on, numeroni ja kaikkea, lappu hieman ehkä jo kellastunut kolmessa vuodessa. Katson ikkunastani ulos päivä päivältä vähenevää lumihankea. Kohta on taas lisääntymisen aika. Kasvit levittävät siementään, fasaanikukko huutaa kanoille, jos pääsisi pukille. Kello näyttää puolta päivää. Saan kahvikupin tyhjäksi. Nakkaan ulkovaatteet niskaan napaten kirjoittamani lapun kouraan, menen autooni ja lähden.
Saavun tutun kahvila-ravintolan edustalle kadulle ja pysäköin autoni. Pidän ratista kiinni.
- Nyt vittu teen sen, vaikka henki menisi, ajattelen julmasti. Samassa mieleni valtaa epäusko.
- Sillä on varmasti jo joku poikaystävä. Ei mulla oo mitään mahiksia ees yrittää. Eikä sille tämmöinen kelpaisi, vaikka voissa paistaisi.
- Nyt et vittu ala itteäs soimaan tälleen, saatana lähet siitä autosta ja marssit sisään. Työnnän auton oven kiinni napsauttaen avaimesta ovet lukkoon. Lähestyessäni ravintolaa näen jo ikkunoiden läpi, että sisällä on yksi asiakas aterioimassa. Pääsen tuulikaappiin, josta näkyy tiskille. Tiskillä ei ole ketään. Jään tiskin eteen seisomaan. Ravintolassa näyttää samalta kuin kolme vuotta aiemmin. On samanlainen tunnelma. Rutistan lappua kädessäni.
- Hitsi, nyt oikeesti teen s…
- Terve! sanoo joku yhtäkkiä. Säikähdän hieman, kun tiskille saapuu keittiöesihenkilö. Hänelläkin on mukavan kiinteä vartalo, ottaen huomioon, että hän lienee jo yli viisikymppinen.
- En kai säikäyttänyt sinua? nainen kysyy.
- Ei! Ottaisin yhden kahvin, sanon ja löysään hieman puristusta lapusta.
Lähden kävelemään kahvipannua kohti samalla yrittäen katsella keittiön puolelle, näkyykö Rillipäätä missään. Ei näy, ei. Kaadan kuppiin kahvia ja suuntaan takaisin kassalle.
- Ootko sää ollu jossaki muualla töissä? keittiöesihenkilö kysyy yllättäen. Hänkin siis muistaa minut näköjään edelleen.
- Joo, työt loppui kolme vuotta sitten täällä edellisessä työpaikassa, asun nykyään tuossa naapurikunnassa.
- Onko siitä jo niin kauan, niin justiin, se ois kaks euroo.
- Siinäpä ois. Anteeks, mutta onko täällä vielä töissä se nuorempi nainen? lausahdan yllättäen itsenikin kokonaisesta lauseesta takeltelematta pahemmin.
- Ai Johanna, on Johanna meillä töissä, se on lähteny tältä päivältä kotiin, miten niin? nainen taivastelee kulmat koholla. Kämmeneni hikoavat ja tunnen melkein pyörtyväni.
- Aattelin vaan, tuota, totaa, öööh, voitko antaa tämmösen sille, kun se tulee? änkytän antaen kourassani hionneen muistilapun naiselle, joka kääntää katseensa lappuun. Luettuaan sen, hänen kasvoilleen nousee hieman viekas hymy katsoessaan minua.
- Mää voin antaa tän huomenna Johannalle, hän hymyilee.
- Joo, ööh, tota, kiitos kahvista! Juokaisen kupillisen nopeasti pöydässä, ja lähden melkein juosten takaisin autolleni. Kun kuskin ovi pamahtaa kiinni, huomaan, että koivuissa hyppii harakoita ja variksia.
- Voi vittu! Pistin viestin sitten eteenpäin, ihan voittajafiilis. Kaahaan kotiin kuin mikäkin kimiräikkönen ja pistän perillä kunnon mökäpornot pyörimään tv-ruudulle.
En nuku hyvin yöllä. Näen kummallisia unia siitä, mikä ei voisi onnistua minun elämässäni. Johanna, Johanna.
- Johanna! havahdun hereille lausuttuani Rillipään nimen. Tuntuu epätodelta, että uskalsin antaa lapun sille ravintolaemännälle. Kello käy, ja tänään on vapaapäivä töistä. Käyn päivällä kävelyllä kaupungilla. Iltapäivään tullessa huomaan, että jääkaappi on tyhjä. Täytyypä käydä kaupassa.
Kauppareissun jälkeen saan tyhjennettyä kassit, kun puhelin soi. En tunne tuota numeroa, kukahan se voi olla, tietenkin joku puhelinmyyjä.
- Pertti soittaa Telialta terve! Oisko sulla semmonen tilanne, et voidaa tsekkaa läpi noi sun puhelinliittymät. No oikein oli arvattu, perhanan kaupustelijat.
- Joo kiitti vaan, mutta liittymäasiat on hyvin, joten moikka moi.
- He he he hee! Okei, moi sitten! kuuluu luurista huvittunut vastaus.
- Eipä ollu pitkä puhelu se, lausahdan katsoen tyhjää puhelimen näyttöä yhteyden päätyttyä.
Illalla päätän alkaa katsomaan Netflixiä. Yksi sarja on kesken, päätän jatkaa sitä. Lähden hakemaan hieman leffaevästä. En ehdi kaapille, kun puhelin tärähtää soimaan. Yleensä minulle ei kukaan soittele tähän aikaan. Eikä kyllä oikeastaan mihinkään muuhunkaan aikaan. Taas taitaa olla puhelinmyyjä.
- En osta mitään, kiitos! töksäytän suoraan kireällä äänellä puhelimeeni.
- Ostit sä kyl eilen ainakin Merjalta kahvia! kuuluu linjan toisesta päästä nauravalla äänellä. Se on Johanna. Se on Johanna. Rillipää soittaa minulle. Voiko tämä olla totta? Nyt tätä ei saa mokata. Vastaat vaan reilusti, että sori ja sitä rataa. Ei tässä mitään.
- Terve, totaa, ööh, totaa, sori, tota, ööh… äkisen puhelimeen jotain täysin käsittämätöntä ja soimaan itseäni yhtaikaa mielessäni.
- Mä sain sun viestin. Voidaaks me nähä vaik meillä? Johanna keskeyttää änkytykseni iloisella äänellä. Mitä ihmettä tämä nyt on? Pyytääkö tuo nainen minua luokseen? Ja näin suoraan kaartelematta, vaikka ei edes tunneta toisemme kuin ulkonäöltä?
- No mu-mulla ois tossa yks juttu kesken…
- Mikä juttu, oisko mitään, jossa voisin olla avuksi?
- Noo, totaa, ööh, katoin vaan yhtä sarjaa, jatkan surkeaa äkistelyäni.
- Mäki tykkään kattoo sarjoi, voinks tulla sun luo? Missä sä asut, mä lähen tuleen sinne? Olisin halunnut heti lähteä Johannan luo, mutta en saanut sanottua sitä. Yritin heti keksiä jotain tekosyytä, miksi emme voisi tavata. Ihmispelkoni on niin suurta, että tämmöinen tulee kuin automaattiohjauksella. Mutta nyt tuo ihana neito haluaisi tulla minun luokseni. Tuo ihana neito ei näytä haluavan antaa periksi.
- N-no tuu vaan, mä asun Seinäjoella, saan sönkötettyä vastaukseksi.
- Pistä mulle viestinä sun osote, nii mä ajan sinne! Johanna sirkuttaa puhelimeen.
Tärisen ja hikoilen seuraavat kolme varttia asunnollani kuin kuumeinen hourupää. Kuvittelen päässäni kaikki pahimmat skenaariot, mitä nyt voi tapahtua. Että en osaa puhua vaan jää mykäksi. Ja Johanna lähtee. Tai jotenkin tahattomasti sanon väärät sanat. Ja Johanna lähtee.
PING PONG! Ovikello on aiheuttaa minulle sydänkohtauksen. Katson ovisilmästä ja meinaan pakahtua. Siellä se on, Johanna. Rillipää. Tämän täytyy olla unta. Tuntuu, että käteni hikoilee monta litraa vettä, kun avaan ovenkahvan. Johannan luonnonraikkailla kasvoilla on hymy, ja hänen pitkät hiuksensa hieman liikahtelevat kevyessä kevättuulessa.
- Moi, ihanaa nähdä sut nyt muualla kuin siellä ravintolassa, Johanna sanoo iloisesti ja halaa minua ovella. Jäykistyn ja oudosti hapuilen naisen selkää.
- Ootin jo kolme vuotta sitten, että oisit kysyny mua ulos. Meinasin jo monta kertaa pyytää sua kahville, mut se jotenki jäi, ku kuitenki aattelin, et se ois ollu outoo pyytää asiakkaalta semmosta. Sit sua näkyny enää, mut kun sain aamulla Merjalta sen lapun, niin muistin heti sut, Johanna kertoo.
- Aa, okei, vastaan jäykästi kuin lautapino.
Tajuan vasta nyt, että olemme edelleen ovella, Johanna kynnyksen ulkopuolella ja minä sisällä. Askellan tönkösti taaksepäin, jotta pääsemme sisään. Osoitan kädelläni suuntaa, mihin Johanna voi jättää ulkovaatteensa. Huomaan, että kasvoilleni alkaa levitä varovainen hymy. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan rintakehääni puristava ahdistus vähenee. Sydämeni ei hypi kurkkuun enää pelosta vaan kohtuullisemmasta jännityksestä.
Katselen, kun Johanna laittaa takkinsa ja kaulaliinansa naulakkoon. Hänellä on trikoot, joissa erottuu selvästi kiinteä pyöreä peppu ja reidet. Hän on sivuttain naulakolla, joten näen hyvin hänen rintansa sivuprofiilin. Tajuntaani iskee juuri, että tuo nainen on oikeasti minun asunnossani. Hymyni levenee. Nostaessani katseeni hänen rinnoistaan, hän katsookin minua ja hymynsä muuttuu viekkaammaksi. Taisin katsoa vähän väärään paikkaan.
- Neito on hyvä ja voi siirtyä kajuutan puolelle! sanon viitaten majesteetillisesti olohuoneeseen päin yllättäen itsenikin alkaessani viljellä rentoja lauseita. Johanna purskahtaa seksikkään kuuloiseen nauruun ja alkaa kävellä olohuoneeseen. Hänen takapuolensa tekee huumaavaa liikettä kissamaisen joustavien askeltensa tahtiin. Päästyämme olohuoneeseen teen elokuvamaisen liioitellun pysähdyksen ja sanon ojentaen käteni:
- Ja ai niin, virallinen esittely: Mikko Sivuniemi, 30 vuotta.
- Johanna Pajunen, 28 vuotta, nainen vastaa. Nauramme kumpikin, sitten osoitan sohvaani. Hän kääntyy kävelläkseen muutaman askeleen sohvalle. Viimeksi olen tuntenut näin paljon iloa varmasti kaksikymmentä vuotta sitten alakoulussa.
Nainen on istumaisillaan sohvalle, kun katseeni on nauliintunut taas hänen rintoihinsa. Hän pääsee jälleen yllättämään katseeni ollessaan minuun sivuttain, vilkaisten minua kasvoillaan viekas hymy ja istuu sohvalle.
- Tässäks sä katot niitä sarjoja, tuu nyt tänne, hän sanoo. Istahdan Johannan viereen. Istun oikean naisen vieressä ensimmäistä kertaa elämässäni. Enää en tunne pelkoa vaan jännitystä. Uskallan laittaa toisen käteni Johannan ympäri, ja vedän hieman häntä kylkeäni vasten. Johanna ei sano mitään, vaan laskee päänsä minun olkapäälleni.
- Tässä on ihana olla, Johanna lirputtaa pehmeällä ja vähän käheällä äänellä. Sarjan katsominen on unohtunut täysin.
Istumme siinä mitään puhumatta varmaan yli puoli tuntia. Jännitykseni alkaa hieman laskea. Se tuntuu rentouttavalta ja lämpöiseltä, kunnes huomaan, että jotain alkaa tapahtua. Penikseni kovettuu. Nolottaa. Minulla on löysät verkkarit jalassa, joten sen kyllä huomaa. Yritän vaivihkaa korjata asentoani niin, ettei alati jäykistyvä munani saisi telttaa pystyyn. Yhtäkkiä Johanna tarraa kädellä etumuksestani kiinni.
- Mitäs täällä on? Johanna kysyy muka yllättyneenä. Yritän siirtää Johannan käsiä pois etumuksestani, mutta hän tuo kätensä aina takaisin. Johanna kourii munaani vaativasti ja en voi sille mitään, että minulla on nyt täysi erektio housuissa. Johanna vetää housuni pois ja munani pääsee vapaaksi. Naisen kasvoilla häivähtää positiivisesti yllättynyt ilme, kun penikseni sykkii sydämen tahtiin. Johanna alkaa hitaasti vedellä esinahkaani edes takaisin, mutta penis alkaa pehmentyä, ja lerpahtaa kokonaan. Minua jännittää ihan liikaa. Johanna katsoo minua suoraan silmiin hymyillen ja samalla runkaten penistäni hitaasti. Hän sivelee toisella kädellä alavatsaani. Penis pysyy kuitenkin pehmeänä.
- Sori, sanon ja käännän katseeni alas. Samassa Johanna tarttuu kevyesti leuastani ja kääntää päätäni suuntaansa.
- Ei mitään, tää on ihan tavallista, hän sanoo kuin se olisi maailman normaalein asia. Johanna siirtyy sohvalta polvilleen jalkopäähäni ja aavistan, mitä nyt alkaa tapahtua. Johanna tuo suunsa hitaasti ihan lötkön munani päähän ja puhaltaa ensin kevyesti ja sitten imaisee terskan suuhunsa. Hän alkaa imeä rytmikkäästi pehmeää penistäni ja katsoo minua suoraan silmiin. Tunnen kuinka alavartalossa oikein kohisee. Penis alkaa jäykistyä ehkä nopeammin kuin koskaan.
Penikseni on nyt kova kuin rautakanki. En voi kuin huokailla ja hengittää raskaasti. Tunnen, että kohta tapahtuu jotain peruuttamatonta.
- Hei, stop, mää tuun ihan just! saan sanottua, ja Johanna päästää lopsahduksen säestämänä munani suustaan.
- Ei haittaa, anna tulla vaan, mä nielen! Mitä ihmettä tuo nainen juuri sanoi? Mitä hyvää olen tehnyt, että noin ihana ja ihan pervo nainen imee tuossa minua ja tuntuu nauttivan siitä kaikin puolin? Johanna jatkaa imemistään ja minun on pakko nostaa lantiotani ylöspäin ja puristaa sohvan verhoilut käsilläni ruttuun. Viimeinen kouristus tuntuu alapäässäni ja paluuta ei enää ole. Läähätän kuin koira ja munani sykkii tuhannen tulimmaisen voimalla kaikkien aikojen lastin Rillipään suuhun kuin paloletkusta. Ja nainen imee ja nielee kaiken.
- Huuh! huokaisen, kun Johanna imee vielä viimeisenkin pisaran, kunnes päästää edelleen osittain erektiossa olevan munani suustaan. Johanna tulee takaisin sohvalle viereeni istumaan ja hivelee alavatsaani ja suutelee minua suulle. Tunnen oman spermani maun hänen suussaan, mutta se tuntuu vain kiihottavalle. Suutelemme rauhallisesti ja pitkään sohvalla. Ensimmäinen suudelmani oli sitten tällainen. Uskomatonta. Sitten Johanna alkaa samalla jälleen runkata kaluani. Tunnen saavani erektion uudestaan. Johanna nousee pois sohvalta ja riisuu itsensä alasti. Nainen pyllistää syvään edessäni ja näen ensimmäistä kertaa elämässäni paljaan naisen alapään. Lasken käteni hänen kuumalle pepulleen ja tunnen, miten kimmoisa se on. Huomaan, kuinka hänen peppureiän alapuolella on pimppi, joka kiiltelee kosteutta. Olen toki nähnyt tällaista, mutta vain pornossa. Nyt tilanne on kirjaimellisesti edessäni, ensimmäistä kertaa ikinä.
Yhtäkkiä otan naisen perseestä kovakouraisesti otteen ja ohjaan hänet kontilleen sohvalle viereeni. Painan hänen päänsä voimakkaasti alas. Menen itsekin kontilleni hänen taakseen ja työnnän betonin kovaksi kiihottuneen kankeni suoraan hänen pilluunsa. Nainen vingahtaa, kun samassa vetäydyn hänestä poispäin. Alan liikkua rujolla voimalla edestakaisin nopeammin ja nopeammin. Johanna voihkii ja ähkii voimistuvaan tahtiin, kun runttaan sisään ja ulos niin lujaa kuin jaksan. Huomaan, että Johanna hyväilee sormillaan pilluaan samalla kun nussin häntä takaapäin. Tunnen, ettei laukeamiseni ole nyt lähelläkään, kun juuri äsken laukesin Johannan suuhun. Naimisen pauke ja läsähtely kaikuu huoneessa, kun runttaan menemään ja Johanna myötäilee jokaisella vedolla. Vien toista kättäni pyöreän perseen yläosasta kohti niskaa, keskisormi selkärankaa pitkin liukuen, aivan naisen takaraivolle asti ja nainen päästää syviä huokauksia köyristellen selkäänsä näyttäen saavansa tästä oikein kylmiä väreitä. Tunnen, kuinka hänen pillunsa ikään kuin ote kiristyy munastani. Jatkan nopeaa tikkaamista ja hänen selkänsä ja niskansa hyväilyä, kunnes nainen vetää syvään henkeä pidätellen. Pillu kiristyy entistä tiukemmaksi ja alkaa puristella. Selkä menee aivan kaarelle ja pää nousee ylös. Nainen voihkii kovaa ja melkein korvat särkyy. Johanna valahtaa aivan veteläksi meinaten tipahtaa sohvalta lattialle, mutta saan väännettyä hänet istumaan. Hänellä on kasvoillaan autuas hymy. Annan hänelle hapuilevan suudelman suulle ja siirryn hänen viereensä istumaan.
- Kiitos, tuo oli ihan mahtavaa, Johanna sanoo.
- Niin oli, tää koko päivä on ollu ku jostaki ihmeen sadusta. En tiiä, mistä tuo mun äskeinen toiminta tuli, olinko mää jotenkin liian raju sulle?
- Et ollu, ku tuo oli tosi ihanaa. En muista, millon oisin tullu noin kovaa.
Istumme silitellen toisiamme, vierekkäin, jatkaen juttelua.
- Miten ihmeessä tää meni näin nopeesti, eihän me ees ennen tätä mitenkään oltu yhteyessä tai ees tiietty toistemme nimiä? kyselen vieläkin ihmeeltä tuntuvan asian edessä.
- Onks se susta huono juttu? Johanna kysyy.
- Ei ollenkaan huono, mut, mut siis, totaa... Määhän en koskaan oo naisen kanssa ollu tälleen tätä ennen. Johanna hymyilee viettelevästi ja vastaa:
- Kyllä mä arvasin sen jo tossa alussa, eikä se oo paha ollenkaan, musta se oli vaan kiihottavaa. Katson Johannaa kasvoihin ja hymyilen. Tunnen olevani tyytyväisempi kuin pitkään, pitkään aikaan, mutta edelleen hieman hämmästynyt.
- Miten sä kiinnostuit musta tälleen, sori ku oon negatiivinen, mut tuntuu, ettei kukaan musta ois voinu tykätä?
- Jo sillon ku kävit aina ravintolassa, niin tunnuit jotenki empaattiselta ja kivalta. Sä vaikutit, niinku jotenkin erilaiselta. Mulla on ollu vähä ikäviä kokemuksia miesten kans, et ne on ollu nii itsekkäitä. Susta tulee semmonen vaikutelma, et sä osaat kuunnella. Niiku just nyt. Oot vaa siinä ja silität mua.
Nuo sanat saavat aikaan itselleni kumman ja ihanan tunteen, jota varmaan en lapsuuden jälkeen ole kokenut. Tuo nainen taitaa oikeasti pitää minua kiinnostavana.
- Sä oot ihana! sanon Johannalle, joka silittelee minua nyt vaativammin.
- Mut hei, jäiks tääl jotain kesken? Johanna viekoittelee, ja alkaa puristella jalkoväliäni, josta löytyy täydessä seisokissa oleva työkalu. Johanna lupsauttaa munani suuhunsa kokonaan, juurta myöten, ja alkaa tehdä päällään liikettä ylös ja alas.
- Aaah, tuntuu taivaalliselta, huokailen Johannan tehdessä niin hyvää. Nainen katsoo vähän väliä suoraan silmiini ja huomaan hänen hyväilevän pilluaan toisella kädellään. Vähän ajan päästä Johanna lopettaa hyväilemiseni siirtyen viereeni sohvalle. Hän menee konttausasentoon ja sirkuttaa samalla hyväillen toisella kädellään pilluaan:
- Pane mua perseeseen ja tuu sisään. Olin katsellut anaaliseksiäkin pornosivuilta ja haaveillut siitä. Vaan juuri nyt niin viattoman näköinen, mutta pervo Johanna haluaa, että panisin häntä perseeseen. Jos kaikki tähän asti on ollut kuin unta, tämä täytyy olla jo jostain toisesta universumista.
Nousen ylös asettuen Johannan taakse. Munani on erittäin kostea ja liukas Johannan syljestä ja asetan sen peppureiän kohdalle, kun Johanna sanoo:
- Pidä siinä reikää vasten sitä varovasti, niin kohta se menee sisään. Teen kuin pyydetään. Muna alkaa vähä vähältä painua sisään, ja kun se on ihan pohjassa, Johanna huokaisee kiihottavasti syvään.
- Pysy vielä paikallaan, nainen sanoo käheällä äänellä. On hiljaista. Kuulen vain Johannan varovaisen huokailun, seinäkellon ja tunnen oman sydämen sykkeen. Hieron samalla Johannan peppua ja selkää.
- Nyt voit liikkua varovasti ulospäin, mut älä vedä kokonaan ulos, työnnä sitten hitaasti sisään taas, Johanna ohjeistaa.
Alan liikkua oikein hitaasti. Ulos-sisään-ulos-sisään. Johanna sormettaa samalla pilluaan, kun alan kiihdyttää tahtia.
- Aaaaah, tuntuu mahtavalta, huokailen.
- Niin tuntuu, pane mua kovaa, pane, aaah! Johanna huokailee pirun kiihottavalla äänellä. Alan työnnellä entistä kovempaa tuntien nautinnon aaltojen alkamisen. Johanna vemppaa kädellään pilluaan melkoista tahtia. Tunnen, kuinka palleissa ja munassa alkaa lihakset jännittyä. Lantioni läsähtelee työntöjen tahtiin Johanna kimmoisaa peppua ja reisiä vasten, kun annan vauhdin viedä ja laukean pidäkkeettä. Sykkiminen alkaa. Silmissä sumenee.
- Aaaaaarrg! karjahdan voimakkaasti, kun laukean syvälle Johannan perseeseen. Lauetessani jatkan raivoisaa panemista tuntien ja nähden, kun penikseni tuo ulosvedoilla osittain omaa spermaani, joka toimii nyt lisäliukasteena. Erektio pysyy yllä laukeamisestani huolimatta. Johanna huokailee ja voihkii työntöjeni tahtiin, kunnes hänen äänensä menee kireäksi ja tiukaksi. Naisen selkä jännittyy ikään kuin vaiennetun huudon säestyksellä ja tunnen, kuinka peppureikä alkaa supistella voimakkaasti penikseni ympärillä. Johannan sormetus alkaa kuulostaa vetiseltä, ja näen kuinka sohvalle tulee sykäyksittäin nestettä. Nainen voihkii ja vikisee hirmuista tahtia. Sitten hän rentoutuu ja valahtaa makaamaan syliini. Pehmenevä penikseni jää vatsaani vasten väliimme. Naisen silmät ovat puoliksi ummessa kasvoillaan autuas ilme. Silitän hänen kasvojaan ja hiuksiaan.
- Kiitos, ihana! sanon autuaan rentoutuneena ja väsyneenä.
- Kiitos sulle, Mikko! Johanna vastaa silittäen puolestaan kasvojani.
- Sun lemppari seksiasento taitaa tosissaan olla takaapäin, velmuilen iskien silmää ja hyväillen Johannan kehoa.
- Niinkö luulisit, mistähän sä semmosen käsityksen oot saanu, Johanna flirttailee takaisin ja nauramme sylikkäin.
- Taisi tulla vähän pyykkihommia, ku ruikin tolleen, Johanna sanoo tuhma hymy naamallaan ja räjähdämme uudestaan nauramaan. Olen onnellinen mies.
