Joskus viime keväänä alkoi todella ottaa päähän Alepan kassalla istuminen. Tunnista toiseen samaa paskaa, ja palkka oli surkea. Olin lukenut Hesarista, miten Virossa oli jopa aika tavallista, että tytöt tienasivat opiskelurahansa myymällä itseään suomalaisille miehille. Pikku hiljaa ryhdyin miettimään, toimisiko homma toisinkin päin. Olisiko se likaista ja ällöttävää? Tai moraalisesti väärin? Ja vaikka olisikin, pystyisinko siihen silti?
Laitoin aluksi lyhyen ilmoituksen vain yhdelle nettisaitille parin valokuvan kera, ja olin yllättynyt, kun yhteydenottoja alkoi tippua tasaiseen tahtiin. Eivätkä ne kaikki tulleet miltään lörppäpilluisilta vanhoiltapiioilta. Ei ollenkaan.
Minä, 24-vuotias helsinkiläinen ihan tavallinen, vaikka vähän laiskanpuoleinen jätkä, olin kai sitten virallisesti mieshuora. En kyllä kertonut tästä uudesta aluevaltauksesta kenellekään tutulle mitään, vaan frendit luulivat edelleen, että istun Alepan kassalla kaiket illat. Mutta tosiasiassa tienasin aivan toisenlaisia lukuja: 500 euroa kahden tunnin sessarista. Taksani olin määrännyt itse, asiakkaiksi otin vain naisia ja lisäehtona oli, että Helsingistä en poistuisi. Ei tässä nyt sentään mitään seutulippuja ruvettu ostelemaan.
Pari kanta-asiakastakin oli jo ehtinyt kertyä toukokuun aikana ja nyt kesäkuussa alkoi tuntua siltä, että ainaiset rahahuolet olivat historiaa. Kesä edessä ja taskut täynnä seteleitä! Tein vain keikan tai kaksi viikossa. Sillä eli leveästi verrattuna Alepan liksoihin, enkä halunnut herättää frendien kesken turhia epäilyksiäkään – jos olisin alkanut työskennellä päivittäin, niin minähän olisin suorastaan alkanut rypeä rahassa, eikä sitä niin vaan peiteltäisi. Parempi siis näin.
Ehkä miellyttävin kantiksistani oli Niina, isossa paloheinäläisessä omakotitalossa asuva leskirouva. Leskirouva toi kyllä mieleen vähän epäreiluja mielikuvia, sillä Niina ei suinkaan ollut mikään ikäloppu. En tietenkään ollut kehdannut kysyä, mutta veikkaisin hänen iäkseen ehkä 38. Alle 40 nyt joka tapauksessa. Niinan luona olin käynyt jo kolme kertaa ja sinä sunnuntaina vuorossa oli siis neljäs kerta. Niina oli kysynyt, sopisivatko sunnuntait minulle, kun silloin oli kuulemma niin raukea fiilis. Ja sopivathan ne, eipä sunnuntaisin ollut tekemistä muutenkaan. Viihteelläkin kävin useimmiten perjantaisin, eivätkä pidemmät putket sopineet minulle muutenkaan, joten lauantaisin tuli vietettyä yleensä kohtuu rauhallinen ilta. Sunnuntai-iltapäivänä sitä oli ihan elämänsä kunnossa eli siis työkunnossa. Niina oli asiakkaistani ainoa, jolle oli tärkeää, että tulin käymään joka viikko, aina samana päivänä ja samaan kellonaikaan.
Soitin ovikelloa, ja Niina tuli avaamaan aamutakissaan, kuten tavallista. Eteisestä päästyäni moikkasin hänen poikaansa, joka istui taas olohuoneessa pelaamassa. Näytti olevan uusi Fifa menossa.
– Moro Roni.
– Moro. Rento lätsä!
– Kiitti. Ostin Chicagosta.
Tämä olikin pisin keskustelu, jonka olin ehkä noin 16-vuotiaan Ronin kanssa käynyt. Ekalla kerralla hän ei ollut moikkaukseeni edes vastannut, sen jälkeen oli sentään tervehtinyt. Viime sunnuntain ”asiakaskäynti” oli jäänyt väliin, kun oltiin frendien kanssa lähdetty Chicagoon viikoksi tarjouslipuilla. Sieltä tulikin raahattua pari laukullista vaatteita, kenkiä ja lätsiä. Nyt jouduin kuitenkin ottamaan uuden New Eran päästäni ja panemaan sen eteisen hattuhyllylle.
– Sullahan on ihan samanlaiset lökäpöksyt kuin mun Ronillani, Niina oli sanonut ensimmäisen kerran tavatessamme. – Pukeudu nyt sitten niin kuin haluat, mutta takin, kengät ja tuon lakkisi saat kyllä jättää naulakkoon. Pitää nyt sisällä lippalakkia, mitä järkeä siinäkin on, Niina oli silloin tuhahtanut. Aikuinen nainen.
Vierastin poikaa jonkin verran, minulla oli aina vaivaantunut olo, kun kävelin portaat ylös yläkerran makuuhuoneeseen, sillä tuskinpa tuonikäinen poika mikään aivan tyhmä oli. Eiköhän hän arvannut, millaisia vieraita äidillä kävi yläkerrassa.
Kaksituntinen kului tällä kertaa yhtä nopeasti kuin ennenkin. Minun oli pakko myöntää, että Niinan kanssa peuhaaminen oli itse asiassa aika kiihottavaa minustakin. En minä mitään puumanaisia aktiivisesti ollut koskaan etsinyt, mutta Niina oli kyllä ikäisekseen aika vetreässä kunnossa, pitkähköt vaaleat hiukset, sopusuhtaiset tissit, taitavasti meikattu eikä lainkaan ylipainoa. Ilmeisesti hänen kaksi vuotta sitten kuolleen miehensä jälkeen hän ei ollut juurikaan harrastanut miessuhteita. Ainakaan niistä ei ollut ollut mitään puhetta, tosin Niina nyt ei muutenkaan lukeutunut niihin puheliaimpiin asiakkaisiini. Jotkut selittivät koko elämäntarinansa ja kertoivat kuin kampaajalle ikään, mitä kaikkea olivat tehneet ja jättäneet tekemättä. Eipä ne jutut minua kiinnostaneet, mutta itse määräämälläni tuntitaksalla kuuntelin toki asiakkaiden ilot ja surut ihan sujuvasti. Niinan kanssa se ei kuitenkaan ollut tarpeen. Hänelle riitti joka kerta suunnilleen sama kaava: hempeät esileikit, hellä yhdyntä, pienet torkut vierekkäin ja sitten vielä toinen yhdyntä. Niina taisi noiden torkkujen aikana oikeasti nukahtaa kainalooni, mutta minä en unta saanut, eikä se ollut tarkoituskaan. Minun kun piti huolehtia siitä, että Niina heräisi ajoissa niin, että ehdimme panna vielä sen toisenkin kerran. Lopuksi Niina kiitti kohteliaasti, pyysi ottamaan kirjekuoren yöpöydältä ja kysyi, tulisinko ensi sunnuntaina samaan aikaan. Niina ei koskaan antanut minulle rahoja suoraan käteen eikä muutenkaan puhunut hinnoista tai mistään, mikä olisi viitannut maksettuun, ostettuun seksiin. Hän oli asiallinen ja ystävällinen, mutta pysytteli silti melko etäisenä. Huonosti hän ei kohdellut minua koskaan. Rahaa ei tuntunut puuttuvan, hänen miehensä firma oli tahkonut aikamoiset voitot vuosittain ja kun osakkeet oli miehen kuoleman jälkeen myyty, Niinalle oli jäänyt sellainen kasa tuhlattavaksi, ettei siihen loppuelämä tainnut riittää.
Kun parituntisemme oli ohi, poistuin yläkerran makuuhuoneesta, tsekkasin ulkopuolella, että kuoressa oli luvatut kymmenen oranssinkeltaista seteliä, tungin kuoren taskuuni ja laskeuduin portaita alas eteiseen. Laitoin kengät jalkaan ja olin ottamassa lätsääni hattuhyllyltä, mutta en nähnytkään sitä missään. Katselin ympärilleni lätsääni etsien, mutta turhaan. Olohuoneesta kuului edelleen pelin ääniä.
– Roni, onks jätkä nähny mun lätsää? Se ei oo tääl eteisessä, kysyin.
– Joo, meikä testas sitä, se on täällä, kuului vastaus.
Kävelin olohuoneeseen, missä minua odotti täysin epätodellinen näky: Roni istui sohvalla Fifaa pelaamassa, päässään minun lätsäni. Ja mitään muuta hänellä ei sitten ollutkaan päällään. Teini istui puolimakaavassa asennossa sohvalla täysin alastomana. En ehtinyt reagoida tilanteeseen oikein mitenkään, kun Roni sanoi: – Sul o ihan samankokonen pää ku mulla.
– Joo, siltä näyttää, vastasin, enkä tiennyt, mitä tässä nyt olisi pitänyt tehdä tai sanoa. Tai minne katsoa.
– Mä kyl tiiän mitä jäbä mutsin kans duunaa tuol yläkerras, Roni totesi kuivasti.
– Aijaa, no joo ei kai sitä nyt kovin vaikee oo arvata.
– Maksaaks se hyvin?
– Kyl.
– Paljo?
- Viissataa.
– Viissataa? Vittu jäbä on kallis!
– No laatu maksaa, naurahdin vähän vaivautuneesti.
– Onks sul kiire?
– No emmä tiiä, siis, mitä tää nyt on? Jätkä kyl vilustuu kohta.
– No kai nyt omas kodis saa olla miten haluu?
– Joo saa kai sitä, emmä sillä, mut…
– Tuu istuun tänne. Pelaaks ikinä Xboxii? Sain eilen just uuden Fifan. Otetaa matsi.
– No emmä nyt tiiä, pitäis kyl varmaa lähtee.
– Saat huntin.
– Hä?
– Saat huntin. Tuu ny istuun tänne.
– Huntin Fifasta? Älä nyt viitti, mitä sä…
Olin siirtynyt olohuoneeseen ja mennyt sohvan ääreen, jotta saisin lätsäni takaisin. En päässyt lausettani loppuun, kun Roni jo ilmoitti todellisen asiansa:
– Istu siihen ja runkkaa mut, saat huntin.
– Mitä vittuu? Jäbä o iha pervo. Eihän tos oo nyt mitään järkee.
– Miten niin? Sitä kai sä kuitenki teet, noin niinku ammatiks. Mul ei kyl oo enempää ku se huntti nii et toivottavast se riittää ku emmä arvannu, et sul on niin korkeet taksat, Roni sanoi ja hymyili. Olin istahtanut sohvalle oikeastaan silkasta ihmetyksestä ja nyt Roni siirtyi lähemmäs minua, puoliksi jo syliini. Vaistomaisesti yritin siirtyä vähän kauemmas, mutta käsinoja tuli vastaan. En kai minä nyt voisi ensinnäkään jätkän kanssa, toisekseen alaikäisen, kolmanneksi sen äiti oli kotona ja vain muutaman metrin päässä. Ei todellakaan!
– Mutsist nyt ei tarvii välittää, joka kerta ku oot käyny täällä nii se on ollu vähintää pari tuntii makkaris räpläämäs itteään. Ei se tänne tuu. Ja mä täytän tammikuus 16 et en mä nyt ihan pentu sentään oo, Roni sanoi ja oli samalla jo kokonaan sylissäni.
– Sä et oo tainnu koskaan duunaa jätkän kans mitään?, Roni kysyi. – Älä välitä, emmäkään oo.
– No joo, on kyl uus kokemus, sanoin.
En ollut ikinä ajatellut, että koskisin toiseen kundiin seksuaalisessa mielessä. Minähän olin ihan tavllinen perushetero! Mutta toisaalta satanen muutaman minuutin hommasta, ei kai se nyt niin paha olisi? Niinhän sitä sanottiin, ettei kerta homoksi tee. Enkä minä itse asiassa tekisi edes mitään kovin aktiivista, vähän käsitöitä vaan. Niin että ei kun antaa mennä Jani-boy, ajattelin.
Tässä vaiheessa Ronin kyrpä oli kasvanut jo täyteen mittaansa, mikä hänen ikänsä huomioon ottaen ei ollut aivan vähän. Roni oli kyllä muutenkin hyvännäköinen poika, urheilullinen vartalo, lyhyt vaalea siilitukka, suuret siniset silmät. Jokaisen heidän luokan tytön päiväuni, arvelin. Mutta ilmeisesti Roni ei tainnut unelmoida vastavuoroisesti luokkansa tytöistä vaan jostain ihan muusta. Varovasti tartuin Ronin kyrpään ja aloin hinkata sitä eestaas samoin kuin runkatessani olin tottunut tekemään.
– Mitä sä tykkäät mun dikistä, Roni kysyi.
– Aika iso, vastasin. Roni vaikutti olevan vastaukseeni tyytyväinen ja alkoi heilua eestaas sylissäni. Ronin paljas perse hieroi farkkujeni läpi omaa mulkkuani ja pelkäsin kuollakseni, että minulla alkaisi seisoa. Tunsin itseni irstaaksi, mutta silti jatkoin nyt jo kaksin käsin Ronin mulkun vatkaamista, ja Roni tuntui olevan ilmeisen tyytyväinen toimintaani.
– Ai vittu, ai vittuuuu, ai saatana, hän huusi välillä niin lujaa, että olin varma siitä, että kohta hänen äitinsä ryntäisi paikalle ihmettelemään, mitä olkkarissa oikein tapahtuu. Mutta Niina pysytteli makuukamarissaan ja muutaman minuutin vatkaamisen jälkeen Ronilta tuli aikamoinen lasti. Kun sanotaan, että sperma lentää, niin Ronin tapauksessa tuon voi ottaa sananmukaisesti: hänen lastinsa kävi todella korkealla ilmassa ja suurin osa siitä laskeutui lopulta minun farkuilleni.
– Hei, mun uudet Roca Wearit! Voi vittu, huudahdin.
– Sori, ei ollu tarkotus, Roni puolustautui. Hän vaikutti olevan oikeasti pahoillaan, vaikka näytti kyllä samalla niin tyytyväiseltä, että yhtäkkiä näin edessäni, miltä sen kuuluisassa seitsemännessä taivaassa olevan ihmisen täytyi näyttää.
– No joo, saahan ne pestyy. Jätkäl kyl lentää, ei voi muuta sanoo! tyydyin tokaisemaan.
Roni ei hetkeen sanonut mitään, mutta ojensi minulle pari palaa talouspaperia, jotka olivat lojuneet sohvapöydällä. Ilmeisen hyvin oli poika valmistautunut, ajattelin. Sitten hän siirtyi hiljaa omalle paikalleen sohvan toiseen nurkkaan, veti sohvan alta esille vaatemytyn, kiskoi farkut jalkaansa, jätti ne perseen alapuolelle roikkumaan ja kiristi vyönsä. Boksereita vaatemytyssä ei näkynyt. Seuraavaksi Roni otti lätsäni päästään, asetti sen sohvapöydälle ja puki t-paitansa päälleen. Farkkujensa taskusta hän kaivoi lompakkonsa, laski siitä viisi kaksikymppistä, laittoi ne pöydälle lätsäni viereen ja sanoi hiljaisella äänellä:
– Kiitti Jani.
Hänen äänensä muuttui vielä astetta hiljaisemmaksi ja varovaisemmaksi, kun hän uskaltautui kysymään:
– Nähääks ens viikol?
Jostain syystä Ronista oli silmänräpäyksessä tullut ihan tavallinen teinipoika, jotenkin pieni ja vähän epävarma. Samanoloinen kuin silloin ekalla kerralla täällä käydessäni. Otin lätsäni ja survoin setelit taskuuni. Samalla mietin, mitä vastaisin. Kirjaimellisestihän vastaus oli kyllä, Niinan kanssa oli jo sovittu, että tulisin viikon päästä taas käynnille. Mutta tuskin Roni sitä mahtoi tarkoittaa. Otin pienen aikalisän enkä vastannut mitään, menin eteiseen ja laitoin takin ylleni. Sitten kurkkasin olkkariin, missä Roni oli alkanut jälleen pelata Fifaa aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Olin tehnyt päätökseni.
– Nähään ens viikol! Mo!
Roni kääntyi katsomaan minua. Hän ei sanonut mitään, mutta hymy oli noussut korviin asti. Hän nosti oikean kätensä reippaaseen vilkutukseen, nyökkäsi päällään ja iski silmää. Vastasin kättäni heilauttamalla ja hymyilemällä. Tuona aikana kone teki kaksi maalia. Tuon matsin Roni häviäisi, ajattelin, kun painoin ulko-oven perässäni kiinni.
Lue seuraavaksi osa 2.
