Tekijän alkusanat: tämä on tribuutti rakastamalleni 90-luvun alun televisiosarjalle; kyseessä on revittelevä ja rajojakin rikkova parodia, mutta se on hyvin tarkoitettu ja tehty tuntien suurta nöyryyttä ja kunnioitusta ko. sarjan taidokkaasti tematisoitua suloisenkatkeraa sukulaissielujen kohtaamattomuutta kohtaan – omassa sielunmaisemassani Duncan Regehr on aina oleva Don Diego de la Vega / Zorro ja tätä nykyä edesmennyt Patrice Camhi, avioiduttuaan Patrice Martinez, puolestaan Victoria Escalante.
--------------------------------------------------------
Espanjalaisten uudisasukkaiden vuonna 1781 perustama kunta nimeltä El Pueblo de Nuestra Señora la Reina de los Ángeles de Porciúncula, nykyisin Los Angelesina tunnettu miljoonakaupunki Amerikan Yhdysvalloissa, heräsi vuonna 1834 tuiki erikoiseen aamuun. Kyläläisten keskuudessa oli viidakkopostin muodossa nimittäin jo kukonlaulun aikaan levinnyt tieto siitä, että kylän alcalde Luis Ramone on kosinut señorita Escalantea ja että tämä on vastannut kosintaan myöntävästi.
Tilanteen taustatekijät sen sijaan olivat ja pysyivät salaperäisyyden liepeen takana. Yleinen mielipide lugareñojen keskuudessa kuitenkin oli, että señorita Escalante oli kyllästynyt odottamaan Zorroa. Tämä oli sinällään kyllä hänen mielitiettynsä, mutta luonteeltaan käsistä yhtä liukkaasti lipeävä kuin pahamaineiset saippuapalat sata vuotta myöhemmin vankilaksi muunnettavan Alcatrazin tulevissa suihkutiloissa olisivat oleva. Vanha sanonta pivossa olevan pyyn paremmuudesta suhteessa kymmeneen oksalla näytti toisin sanoen pitävän kutinsa señorita Escalanten ajatusmaailmassa.
Tiukasta katolisuudestaan huolimatta alcalde ja señorita Escalante olivat myös jo olleet sukupuoliyhdynnyssä. Todettakoon tässä kohden sekin että he molemmat olivat olleet pakahtua siitä, kuinka ratkiriemukasta naiminen oli.
Tosiasiassa ei alcalde ollut eläissään nähnyt naisen häpyä ennen kuin ensimmäistä kertaa riisui señorita Escalanten aluspöksyt, ellei mukaan lasketa sitä, kun hän kerran pikkupoikana äkkäsi perheensä nuoren sisäkön hyvin erikoislaatuisissa parranajopuuhissa. Erikoislaatuisen niistä teki se, että sisäkön tumma risuinen parta ei kasvanut naamassa vaan joskus kaiketi ammoisina aikoina poisleikatun miehuuden paikalla.
Näky oli vetänyt alcalden sanattomaksi ja täyttänyt hänet hykerryttävällä hämmästyksellä ja epäuskolla ja saanut hänet hihittämään, olkoonkin että nuori nainen silloin kyllä aidosti kävi häntä kovasti sääliksi. Kun sisäkkö oli ajellut jalkovälipartansa kokonaan pois, oli alcalde hämmentynyt jos mahdollista vielä kaksinkin verroin, sillä peittävän karvoituksen ollessa poissa näki hän että nuoren naisen haarakiilaan oli kaiketi merirosvomiekalla viilletty vieläpä julman näköinen pieni pystylovi, syvä orkonen josta viillon repaloittamat ihopoimut yhä edelleen riippuivat reisivaon lakipisteessä kuin pieni nurinkäännetty kukonheltta.
Aivan erityisen hämmentynyt oli alcalde ollut kuitenkin vasta nähtyään pari päivää myöhemmin, kuinka hänen isänsä oli työntänyt kovaksi tulleen jykevän lurpukkansa sisälle tuon sisäkön viiltoloveen ja liikutellut lantiotaan niin hassun kummallisesti että alcalde oli joutunut lennätyttämään kämmenensä suunsa eteen torjuakseen syvältä vatsanpohjasta tunkevan kikattavan naurahduksen. Sisäkkö oli voihkinut kimakasti ja alcalde oli olettanut tämän tehneen jotakin kovin tuhmaa, koska isä häntä kerta noin hullunkurisella ja kivuliaalla tavalla rankaisi.
Vetäistessään sitten vuosikymmeniä myöhemmin ensimmäistä kertaa señorita Escalanten aluspöksyt tämän yltä ei hän ollut odottanut löytävänsä sieltä muuta kuin samanlaisen karvaisen kullin, jollainen hänellä itsellään oli koipiensa välissä. Tajutessaan että Victorialla oli samannäköinen röpelöinen viiltolovi jalkovälissään kuin hänen lapsuutensa aikaisella sisäköllä, heilautti hän äkisti jälleen käden suunsa eteen ja tuijotti edessään piirtyvää näkyä silmät ymmyrkäisinä järkytyksestä.
”Zorroko tuon sinulle teki, rakas Victoria?” hän sitten lausui ankarasti ja puristi toista nyrkkiään rystyset valkoisina. Victorian sukukalleus loisti alcalden silmissä nimittäin samanlaisella poissaololla kuin hänen äkkäämällään sisäköllä. Ainoa yhtäläisyys hänen itsensä ja Victorian välillä oli tässä suhteessa tummina rehottavat risuiset karvataljat haarakiiloissa.
Victoria ymmärsi hänet väärin ja luuli hänen tarkoittavan kysymyksellään sitä, törröttivätkö hänen häpyhuulensa kiihotuksesta puoliavoimina siksi, että hän sillä hetkellä ajatteli Zorroa.
”Todista olevasi häntä parempi”, Victoria lausui ja katsoi alcaldea haastavasti silmiin.
”Rakas Victoria, sen minä taatusti todistan. Kunnian miehenä arvostan naisenkin oikeuksia aivan toisin kuin se kelmi. Tapahtunutta vääryyttä ei enää voi muuttaa, mutta lupaan että tämä kulli tässä jalkojeni välissä voi tästä lähtien yhteisen sopimuksemme nojalla olla ikään kuin meidän yhteinen kehonosamme niin ettei sinun ikinä enää tarvitse elää peniksettömänä.” Sen sanottuaan alcalde kohdisti Victoriaan mairittelevan hymyn.
”Olenkin melkein koko ikäni kaivannut elämääni penistä”, Victoria huokaisi ja tuntui katsovan jonnekin kaukaisuuteen.
”Sen totisesti uskon, Victoria, sen totisesti uskon”, alcalde vastasi. Sitten hän työnsi kivikovana jököttävän parrunsa Victorian risuisen jalkoväliparran kehystämään viiltoloveen, siihen vähäiseen onkaloon mikä siitä katkerasti päättyneen merirosvomiekkakohtaamisen seurauksena näkyi vielä olevan jäljellä. Hän kuitenkin yllättyi siitä kuinka hulvattoman nautinnolliselta se kaikesta huolimatta tuntui, olkoonkin että Victoria sisäkön tavoin pian rupesi voihkimaan kuin nainen synnytyskipujen keskellä.
Herrasmiehenä alcalde halusi myötäelää valittunsa oletetussa kivussa ja keksi mielestään nerokkaan suunnitelman tämän toteuttamiseksi: siemensyöksyjensä yhteydessä hän otti pian tavaksi feikata itselleen todellista kovemmat kivut, olkoonkin että nuo kivut hänen omasta mielestään kyllä tuntuivat melko nautinnollisilta; sanaa orgasmi hän ei eläissään ollut kuullutkaan.
Jos kohta Victoria jotain oikein epämieluisaa piirrettä etsimällä etsi omasta tuoreesta kumppanistaan, oli se tosiasiassa juuri se että tämä lauetessaan oli alkanut kuulostaa kastroidulta kukolta. Mieluisinta hänelle olisi ollut jos mies siemensyöksyjensä yhteydessä olisi mylvinyt kumealla viskibasolla ja lemahtanut eläimelliseltä myskiltä eikä hienostuneelta hajuvedeltä, mutta elämässään oli Victoria oppinut kantapään kautta sen, ettei kaikkea voi saada, ja ikiomaa kulliakin oli hän odottanut jo luvattoman kauan.
Tuona samaisena aamuna, jona uutinen alcalden ja señorita Escalanten kihlautumisesta levisi kulovalkean tavoin El Pueblo de Nuestra Señora la Reina de los Ángeles de Porciúnculassa, oli Don Diego de la Vega viettänyt pari tuntia lukemalla Shakespearen runoutta ja istui nyt kirjastohuoneensa flyygelin ääressä soittamassa Willibald Gluckin kolmossonaattia. Pianonsoittopuuhistaan hänet repäisi irti kuuromykkä palveluspoika Felipe. Tämä riensi hengästyneenä sisään huoneeseen ja ilmoitti viittomakielellä sen, minkä kaikki kylässä Diegoa lukuun ottamatta jo tiesivät. Silmät ymmyrkäisinä hätäännyksestä hän päätti selontekonsa yhdistämällä vasemman kätensä etusormen ja peukalon ja rupesi tekemään niiden muodostamassa läpimentävässä aukossa napakkatempoista kirnuavaa liikettä oikean kätensä etusormella.
Don Diego laski kätensä vakavana Felipen olkapäälle ja lausui painokkaasti:
”Seuraavana yönä Zorro ratsastaa jälleen.”
Yön laskeuduttua laukkasi Tornado uljaasti halki Kalifornian aavikkomaisemien. Pilvettömältä taivaalta lankeava kelmeä kuunvalo valaisi tien Zorro-vermeisiin naamioituneelle Diegolle, joka tottuneen ratsumiehen sulavin ja hevosensa liikeitä luontevasti myötäilevine keinahteluineen kiisi kuin jylhä köngäs kohti el puebloa. Häntä oli koko päivän painanut tieto siitä, että alcalde oli Felipen mukaan päässyt tositoimiin señorita Escalanten kanssa, naisen jota itse ei vielä eläissään ollut nähnytkään alastomana. Tosiasiassa ei Don Diegokaan ollut koskaan nähnyt alastonta naista silmiensä edessä, mutta alcaldesta poiketen oli Diego ainakin sivistänyt itseään tutkimalla renessanssiajan maalaustaidetta ja sitä kautta omaksunut joltisenkin käsityksen siitä, miltä alastomat naiset näyttävät.
Saapuessaan alcalden haciendalle hipsi Zorro hiljaisin askelin ulko-ovelle, tiirikoi sen auki ja siirtyi kuin musta varjo kohti alcalden makuuhuonetta. Sieltä kuuluikin jo pahaenteista ähkinää ja voihketta. Raottaessaan ovea näki hän ensimmäistä kertaa elämässään Victoria Escalanten ja ylipäänsä naisen alastomana, eikä vain alastomana, vaan naimassa alcaldea käänteisessä lehmityttöasennossa. Naisen posket punersivat ja hänen lantionsa teki samantapaista rytmikkään aaltoilevaa ylösalaista liikettä kuin hän itse Tornadon selässä oli kokenut ratsastaessaan paikalle.
Don Diegon pupillit kutistuivat ja hän tajusi unohtaneensa hengittää. Hänen edessään piirtyvä näky ylitti roisissa julkeudessaan kaiken, mitä hän aiemmin elämässään oli nähnyt. Olkoonkin että oli muutoin verbaalisesti lahjakas supliikkimies, tajusi hän ettei osannut pukea näkemäänsä sanoiksi.
Victoria Escalanten enkelinomaisen sileän ihon eläimellisenä vastapainona hänellä oli haarakiilassaan algerialaisen beduiinimiehen ruokotonta partaa muistuttava karvatalja, samanlainen kuin hänellä itselläänkin oli kullinsa juuressa. Se jostain syystä säväytti häntä vatsanpohjia myöten. Tässä suhteessa renessanssiajan maalaustaide naisten viattoman siloisine ja pelkistetyn puhtoisine häpylovineen ei välittänyt totuudenmukaista kuvaa, ja Diego tunsi jääneensä jostain paitsi.
Eikä siinä kaikki; lisäksi oli señorita Escalantella rehevän pillukarvakolmionsa alalaidan siimeksessä jotakin sanomattoman tuhman ja kiihottavan näköistä, ikään kuin kyljellään makaavan minisimpanssivauvan raollaan oleva turpa ja sen yläkulmassa pilkottava avattu, piskuisen pieni ja hyytelömäisen pehmeältä näyttävä kampasimpukankuori, jonka ulkonevat puolikkaat muistuttivat pienen perhosen siipiä. Osuvammin kielikuvineen ei Diego näkemäänsä itselleen osannut selittää. Ja tuon elimen syvyyksissä kirnusi siis alcalden kivikovaksi jäykistynyt kulli, ja he molemmat voihkivat autuaallisesti, olkoonkin että alcalde Diegon mielestä kuulosti syystä tai kolmannesta myös siltä kuin hänellä olisi ollut vääntäviä vatsakipuja.
Diegon aka Zorron täytti tuossa hetkessä hänelle itselleenkin uusi ja vieras tunne. Kuin varkain hänessä nimittäin oli ottanut vallan eräänlainen aisankannattajansyndrooma ja hän tunsi vaikeasti kuvailtavaa nautintoa todistaessaan omin silmin, kuinka hänen rakastettunsa kiimaisena nai toista miestä.
Hän tajusi myös että häntä kiihotti sanomattoman paljon se, että Victoria nuorena ja kauniina naisena rohkeasti teki hykerryttävän rivon näköisellä pillullaan sitä, mitä Diego itse murrosiän alkamisesta lähtien oli halunnut tehdä omalla kullillaan uskaltamatta kuitenkaan ryhtyä siihen välttämättömään pohjustamistoimeen, joka on naimisen perusedellytyksenä, eli rohkeasti lähestyä vastakkaista sukupuolta.
Samalla Diegon silmien edessä piirtyvä näky vahvisti kaikella ilmeisyydellään senkin, että kaikki tuollainen roisi ja tuhma puuhastelu oli periaatteessa jokaisen aikuisen käsien ulottuvilla, ja se täytti hänet äkkiä kylmäävällä alakulolla ja järkytyksellä oman tähänastisen kässelehtimisensä johdosta.
”Señorita, suonette anteeksi että tunkeudun paikalle näin mutta sallinette minun paljastaa, mitä pieni lintu kuiski tässä taannoin korvaani. Se nimittäin voi saada teidät harkitsemaan uudemman kerran avioliiton satamaan astumista tämän miehen kanssa”, Zorro lausui äkkiä määrätietoisesti ja sai sillä aikaan sen, että señorita Escalante kiljaisi, lennätytti vasemman kätensä karvaisen häpynsä eteen ja oikean käsivartensa paljaiden rintojensa suojaksi.
”Zorro!” hän huudahti.
”Herrasmies minussa ei kerta kaikkiaan voi sallia sitä että totuutta tuntematta annatte kaunista vartaloanne käytettävän”, Zorro totesi ja puri hammasta.
”Mitä ilveilyä tämä oikein on?” alcalde kysyi järkytyksen ja vihan sekaisella äänellä. ”Mendoza!” hän sitten karjaisi yrittäen siten kutsua paikalle luottokorpraalinsa, mutta hän oli autuaallisen tietämätön siitä, että Zorro hetkeä aiemmin oli lahjoittanut Mendozalle viskipullon ja kertonut sen olevan lahja alcaldelta, joka halusi viettää yön yksin señoritan kanssa ja toivoi Mendozan menevän jo kotiin nukkumaan hyvin ansaitut yöunet.
”Ilveilyä on tässä se, että suvaitsette työntyä naiseen vaikka koko ikänne olette pitäneet naisia miehinä, joilta on leikattu sukuelimet irti”, Zorro lausui painokkaan tietäväisesti.
Victorian silmät rävähtivät auki kauhusta ja hän ponnahti inhonsekaisin tuntemuksin pois alcalden päältä.
”Olette koko ikänne kantaneet mukananne muistoa nuoresta sisäköstä, jonka naiseus ei auennut teille ja mikä aina tähän päivään asti on värittänyt harhaista naiskuvaanne”, Zorro täydensi jo kiivastuvalla äänenpainolla.
”Mistä hän puhuu, Luis?” Victoria kysyi vaativaan ja vihaiseen sävyyn. ”Mistä ihmeen sisäköstä on kyse?”
”Tämä on aivan järjetöntä saivartelua”, alcalde sanoi ja onnistui kuulostamaan jopa melko vakuuttavalta. ”Toisin kuin sinä, Zorro, en minä ole vielä koskaan eläissäni leikannut naiselta irti hänen kalleimpaansa ja lyönyt sen tilalle kivuliasta lovea merirosvomiekalla. Toivon että katsot Victoriaa, jolle teit niin ruman tempun, ja kerrot minulle, suvaitsetko edes katua ja pyytää señoritalta anteeksi?”
Sen kuultuaan Victoria puuskahti itkun ja naurun epäuskoisella sekoituksella ja ryntäsi pikapikaa haciendan pesuhuoneeseen puhdistamaan piskuista pilluaan kaikesta, mikä siihen alcaldesta oli saattanut jäädä.
Alcalden makuuhuoneessa tilanne jäi vielä elämään. Zorro veti esille sapelinsa ja kohdisti sen kärjen kohti alcalden karvaista kullia.
”Pyhän Marian ja Jeesuksen kautta, EI!” alcalde parahti koska luuli, että Zorro tekisi hänellekin merirosvotempun. Kuului sapelin viuhahtavat äänet sen tehdessä kolme nopeaa liikettä ilmassa, ja silloin alcalde tajusi että hänen häpykarvataljaansa oli sapelin kärjellä koverrettu sama Z-kirjain, joka muuten aina vain tuhosi hänen edustusasujaan, ja nyt hänen karvansa oli tärvelty loppuelämäksi – alcalde nimittäin monen muun asian rinnalla eli täydessä epätiedossa siitä, että häpykarvatkin kasvavat takaisin.
”Mendoza!” hän karjui uudelleen, mutta mitään ei tapahtunut. ”Mendoza!” hän jylisi vielä kerran itkunsekaisella äänellä ja katsoi kauhunsekaisin ilmein, kuinka Zorro vei kätensä lippaan, nyökkäsi lyhyesti hymyillen ja liukeni ulos huoneesta. Sen jälkeen alcalde kohdisti kauhistuneen katseensa pilattuun häpykarvapusikkoonsa ja purskahti katkeraan itkuun.
Seuraavana päivänä Victoria kestitsi maksavia vieraita Tavernassaan ennenäkemättömän tomerana ja jotenkin pahantuulisena. Don Diegon astuessa arasti sisään Tavernaan soi Victoria hänelle pelkän lyhyen ja tuiman silmäyksen ja riensi täyttämään uutta viiniä saviruukkukaatimeen.
”Mitä teille kuuluu, señorita?” Don Diego kysyi tiskille asteltuaan.
”Sanon teille suoraan, Diego, että olen tyystin pettynyt koko miessukuun! Ei käytöstapoja, ei ritarillisuutta, ei vähintäkään häveliäisyyttä! Tunnen usein että vain te olette kaikin puolin säädyllinen, mutta tehän olette minulle kuin veli.”
”Luulin teidän pitävän Zorroakin herrasmiehenä”, Diego lausui johdattelevasti.
”Voitte uskoa että edellinen yö muutti käsitykseni siitä asiantilasta”, Victoria tuhahti suutuksissaan.
”Mitä? Tapasitteko taas Zorron ilman että minä olin paikalla näkemässä?”
Victoria jähmettyi hetkeksi, katsoi tarkasti Diegon jäänsinisiä silmiä ja ohuita mustia viiksiä, joissa aina hänen niitä katsoessaan tuntui olevan jotakin epämääräisen tuttua, mutta sitten hän naurahti perään ja sanoi että hänellä äsken kävi mielessä aivan hullunkurinen ajatus, sellainen jota edes ei kehtaa lausua ääneen.
”Luin muuten hyvin kiinnostavan tutkielman Shakespearen varhaistuotannosta viime yönä. Uskon että aihe saattaisi kiinnostaa teitäkin, señorita. Hänen varhaistuotantonsa ekspressionistiset ulottuvuudet ovat kovin kiehtovia. Lainaan teille mielelläni kyseistä kirjaa”, Diego sitten sanoi.
Victorian kasvoilla häivähti hyväntahtoinen hymy, sellainen joka juontui paitsi jostakin sisarellisen rakkauden tapaisesta niin myös tunteesta, joka kepeänä ja helpottavana seuraa kiven vierähtämistä pois sydämen päältä.
”Muchas gracias Diego. Eres muy lindo, pero probablemente no sea lo mio”.
